Luovuus ja kuri, Neptunus ja Saturnus ihmisen psyykkisessä kehityksessä.

Tässä on aihe, joka on todella kiinnostava. Tämä teksti on pitkä, mutta
jos aihe kiinnostaa, siinä on pointteja, mitkä lopussa menevät samaan
pisteeseen. Ajatus luovuudesta ja kurinalaisuudesta konkretisoitui
paremmin luettuna Sylvi-Sanni Mannisen kirjan; Ihmisen monet
todellisuudet. Kun puhumme ihmisen kehityksestä, tulee muistaa että on
kyse projektista, psyykestä tai jopa parisuhteesta, käymme lävitse tietyt
askeleet, mitä ei voi nopeuttaa. Askeleita toki voi olla ottamatta, mutta jos
sitä tapahtuu mitkään, kyse on taantumisesta. Esimerkkinä voimme käyttää
ihmisen elämänkaareen liittyviä kehitysvaiheita.

Luvussa oma ego avaruutena Sylvi-Sanni pohtii lapsen kehitysvaihetta, missä lapsen
kaikki asiat ovat minäkeskeisiä ja liittyvät hänen tarpeisiinsa. Se on hyvin tärkeä vaihe ja
totta kai luonnollinen. Ympäristö on olemassa lapselle vain mielipahaa tai mielihyvää
aiheuttavina signaaleina. Samoin hän painottaa että minäkeskeisessä vaiheessa
mieluiten asia nähdään tai muistetaan suurena.  Vaikka luonnostaan pidämme lapsia
luovina, heillä on myös jäykkä kehitysvaiheensa, jolloin yksinkertaistetaan ja helposti
tuomitaan esimerkiksi kavereiden poikkeavaa käyttäytymistä. Nämä ovat hyvin normaaleja
vaiheita meidän kaikkien kehityskaaressa. Toki jokainen käy näitä lävitse omaan elämäänsä
suhteutettuna.

Sylvi-Sanni käsittelee kirjassaan myös aikuisten itsekeskeisyyttä mielisairaudessa.
(Huom yksilöt ja sairauksien eroavaisuudet). Hänen luonaan on ollut vuosia avohoidossa
mielisairaalan potilaita. Esimerkkinä hän käytti sairastunutta vasikkaa. Kun vasikka oli
sairastunut he soittivat eläinlääkärille.Kun potilas kuuli tämän, hän suuttui ja sanoi että ei
hän tarvitse lääkäriä.  Hänen todellisuuteensa ei mahtunut sairaan vasikan tilannetta.
Toisen kerran sepän tullessa kengittämään hevosta, potilas sanoi ettei tarvitse uusia kenkiä.
Sylvi-Sanni perustelee tämän sillä että mielisairaus merkitsi tässä tapauksessa taantumista
varhaiselle kehitystasolle.

Lainatakseni suoraan hänen sanojaan; `Jos minun omat eriaikaiset minäni
kokoontuisivat yhteen huoneeseen, heidän kesken syntyisi varmaan
hirvittävä riita. Miten ihminen voikaan olla niin erilainen eri kehitysvaiheissaan.
Lapsilla on olemassa oma jäykkyysvaiheensa, mutta jos tämä sama jäykkyys
jatkuu meissä aikuisissa, se saattaa merkitä pysähtymistä ja henkistä kuoliota`.

Näiden pohjalta herää ajatus astrologisesti Neptunuksesta luovuuden ja herkkyyden
edustajana, mihin toisena ääripäänä voi kuulua harhat ja todellisuudesta pakeneminen.
Saturnus edustaa rakenteita ja se on todella tärkeä vaihe, jotta voimme kehittyä sekä
kehittää rakentavaa muutosta. Positiivisessa mielessä Saturnus on tukea antava pysyvien
rakenteiden tukipilari. Haasteessa se on jäykkä, periksi antamaton ja sulkeutunut. Jos
ajattelemme kerrostaloa. Ensin se suunnitellaan (luovuus) ja sen jälkeen
rakennetaan (kuri). Näillä yhteisvaikutuksilla se syntyy ja kestää.

Sama se on meidän psyyken kehityksessä. Ei voi rakentaa tyhjän päälle. Emme vain
pääse asioissa eteenpäin, ennen kuin olemme tehneet työn valmiiksi. Jos kuvittelemme
olevamme kerrostaloja, meillä on mahdollisuus rakentaa vaikka millaisia rakennuksia,
mutta jos emme ota näitä kumpaakin tekijää mukaan, talo sortuu aikanaan. Silloin helposti
jäämme tilanteeseen, missä koemme että meillä ei ole mahdollisuuksia tai että elämä ei ole
meitä varten. Meillä on onneksi koko elämä aikaa rakentaa.

Tämä sama koskee parisuhdetta. Toiset harjoittelevat ja vaihtavat tonttia, kunnes löytävät
toisen, joka on sitoutunut rakentamaan ja kasvamaan yhdessä. Samoin tähän kuuluu
elämänkaareen kuuluvat kehitysvaiheet, mitkä eivät aina ole niin helppoja. Joskus se
onnistuu, joskus ei.

Voisi kuvitella että tietynasteiseen mielisairauteen meillä kaikilla on taipumusta. Kun elämä
heittää liian paljon kerralla, alamme väsyä ja ns. taantua. Taantuminen on tervettä ja sitä
tarvitaan, kunhan siihen ei jäädä jumiin. Voisi kuvitella sen olevan perusteiden vahvistamista
uudelleen ja uudelleen. Emme vain voi hypätä toiseen kerrokseen ennen kuin aiempi on
valmis. Minä keskeisyys on myös kiinnostava ilmiö. Me kaikki olemme tavalla tai toisella
minäkeskeisiä. Ja meidän tulee olla. Terveen ja ylikorostuneen itsekeskeisyyden ero on iso.
Tasapaino löytyy harjoittelemalla. Tarkoitus on myös muistuttaa että silloin kun elämme
raskasta vaihetta, se on kooltaan hallitseva ja suuri. Se tuntuu loputtomalta. Silti se ei ole
sitä. Rakennus vaiheen jälkeen on onnellinen kodin sisustamisen ja nauttimisen vaihe. Se
on erittäin nautinnollinen siinä vaiheessa kun työ on takana ja tehty. Silloin asia on pienempi
ja sitä on helpompi pohtia ja nähdä syy-yhteydet. Mutta silloin kun minäkeskeisyys korostuu
vaikeassa elämäntilanteessa vahvaksi, kannattaa kokeilla esim. keskittymistä kuvittelemaan
jokin tilanne tai asia, mikä ei liity sinuun tai elämäntilanteeseesi lainkaan. Tai katsoa elokuva.
Koettaa päästä itsestä pois hetkellisesti. Tämä ei tarkoita negatiivista todellisuudesta
pakenemista, vaan rentoutumista. Painotan että me kaikki koemme näitä korostuneen
itsekeskeisiä vaiheita hyvin monia elämämme aikana. Me olemme ihmisiä.

Tätä ajatellen on suorastaan ilo vanheta. Me kasvamme ja henkiset lihaksemme
kasvavat myös. Siksi siis on hyvä muistaa että vaikeatkin jaksot ovat hetkellisiä.
Ja yö voi olla myös rauhallinen ja levollinen. Silloin voimme olla ja elää
voimavarojemme mukaan.

Yhtenä päivänä, Emmi Vuorinen, 2010